Huhhuh, tämäkin projekti vihdoin aloitettu!

Elikkäs ajattelin tässä kirjoitella (luultavasti itselleni järkeistämiseksi ja tunteiden purkausvälineeksi :D) omasta matkastani Cambridge-dieetin avulla parempiin mittasuhteisiin ja kohti parempaa itsevarmuutta!

Niinkuin kovin monelle meistä, myös minulle paino on ollut asia jonka kanssa olen kamppaillut jo 9 -vuotiaasta lähtien. Moni vamaankin toteaa että eihän 9 -vuotiaan tarvitse vielä pienestä lapsenpyöreydestä välittää, ei minunkaan mielestäni. Kuitenkin minua on aina kiusoiteltu pyöreydestäni, ja herkkänä lapsena se satutti kovastikin. Niinpä peiliin jatkuvasti katselu ja itsensä kritisoiminen juurtuivat syvälle teini-ikäisen mieleeni, eikä ole loppunut tähän mennessä.

Se, miten kukaan ei voi tietää toisen tarinaa

Ylipainoisia on niin helppo nimitellä ja voivotella, miten he ovat itsensä siihen kuntoon päästäneet. Kuitenkin uskaltaisin väittää että kaiken taustalla on aina jokin syy syömiseen. Se ei varmasti ole "vain nälkä", vaan usein hyvänolon tuoja jonkun muun taustalla olevan pahanolon helpottamiseksi. "Tunnesyöjiksi" meidät mielletään, ainakin minä miellän itseni!

Onnistumisen jälkeen palkitsen itseni. Epäonnistumisen ja ahdistuksen keskellä sallin itseni herkutella, koska on niin rankkaa. Joskus ihan vain tekee mieli syödä jotain, ihan mitä vain, kun se on niin mukavaa puuhaa tylsistyneenä.

Olen alkoholistiperheessä kasvanut lapsi. Tarkemmin sanottua äitini oli hyvinkin ongelmallinen tapaus ja meidän elämämme oli kovinkin vaikeaa. Välillä saatoin pitää kostutettua WC-paperia maailman parhaimpana herkkuna muun ruoan puutteessa. Vasta nyt olen alkanut laskemaan 1+1 =2, miksi hyvä ruoka ja herkut ovat minulle niin heikko kohta. Ruoka, lämmin ruoka, Se harvinainen luksus joka minulta pienenä saatettiin evätä, onkin nyt arkipäivää ja saan sitä siis oikeutetusti syödä niin paljon kuin haluan!

Vuonna -98 ollessani 7 -vuotias, äitini päätti lopettaa itse omat kärsimyksensä. Isälläni oli jo uusi perhe, mihin me emme sitten "sopineetkaan" ja meistä tuli "B-luokan lapsia". Tämän jälkeen asuimme hetken mummilla (mikä oli onnellisinta aikaa ikinä, mutta mummi oli kuulemma liian vanha meitä kasvattamaan. Hän oli tuolloin vajaa 60-vuotias), minkä jälkeen meidät sijoitettiin sijaisperheeseen. Siellä elo oli mukavaa muutamaa omituista kasvatusmetodia lukuunottamatta. Tässä perheessä asustelimme 6 vuotta, kunnes perheen isälle tuli alkoholiongelma ja avioero tuli ajankohtaiseksi. Meidät sijoitettiin uudelleen. Tuossa vaiheessa olimme siirtymässä yläasteelle, ja viimeinen asia edelliseltä sijaisäidiltäni oli se, että minun syömistä pitää kuulemma tarkkailla. Kuitenkin kasvupyrähdys teki tehtävänsä ja minusta tuli hoikka tyttö kaikinpuolin! Ainakin kun nyt katselen valokuvia. Silloin se ei tuntunut siltä todellakaan.

Meidän uuden (nyt siinä onnelliset 10 vuotta historiaa jo!) perheen omat lapset olivat todella urheilullisia ja maajoukkueetkin on kokeiltu. Näin meitäkin kannustettiin urheilemaan ja niin tehtiin! Urheilin ahkerasti 3-4 vuotta (SM-tasolla ja maajoukkueessakin) jonka jälkeen tuli täysi stoppi. Se ei tuntunut enää hyvältä kun ei ollut aikaa mihinkään muuhun ja tytöt muodostivat kuppikuntia joista minut oli helppo jättää ulos.

Muutin omaan kotiin.

Omassa kodissa söin melkeinpä alussa vain eineksiä kun oli töissä "niin kiire". Siitä karttuivat kilot pikkuhiljaa urheilun puutteessa, kunnes havahduin elämään taas terveellisesti ja jojoilut jatkuivat aina seuraavat 5 vuotta tähän päivään saakka.

Tämä päivä

Olen 167cm pitkä ja aamulla hilpaistuani vaa'alle näytti se 85,4kg. Ounou, enpä ole koskaan ollut näin paksu.

Olen itkeskellyt peilin edessä niin kauan kun muistan, mutta aimo kolauksen sain n. kuukausi sitten parhaan ystäväni kotipippaloissa, joissa eräs poika kertoi suoraan minulle että minun pitäisi laihduttaa. Koko porukan edessä. Kaikkien ollessa hiljaa. Kaikkien tuijottaessa minua.

Hirvein hetki pitkään aikaan vaikka aivot pyytävät jättämään kommentin omaan arvoonsa.

Sen jälkeen tähän päivään saakka olen saanut "kohtauksia", suuria itseinhon määriä niin, että en ole pystynyt kertakaikkiaan menemään kouluun, siskonpoikani syntymäpäiville, anoppilaan tai edes sijaisvanhempiani tervehtimään. En vain pystynyt. Itkin vain hysteerisesti kotona. Aloitin salilla käymisen 4kertaa viikossa ja hysteerisen hiilarikontrollin. Tilannetta ei auttanut se, että sijaisäitini kommentoi painostressiäni sanomalla ettei minusta laihaa saisi tekemälläkään, että eihän hän edes tunnistaisi minua. Hän on itse ylipainoinen.

Tämän jälkeen totesin kylmästi vain "What the f * ck?!" ja aloin googlettamaan muiden kokemuksia. Löysin itseni lukemattomilta cambridge -dieetissä onnistuneiden kirjoituksilta ja otin yhteyttä omavalmentajaani Marjaan.

Nyt urakka siis edessä ja salihommat saavat jäädä hetkeksi toisarvoiseksi jaksamisen vuoksi. :-)

Go me! Näytän kaikille oikeasti närhen munat!